 |
|
|
21.11.2008 - 23:30
Punaviinilasissa on vielä tilkka. Yötaivas peilaa uuden lumen peittämää koskematonta maata. Pelkäsin ensin, että kummallisen hehkun aiheutti ydinlaskeuma, ja odotin kiivaasti ylimääräistä uutislähetystä. Makuuhuoneen ikkunasta näkyi valkeita hiutaleita. Tiesinhän minä jo ennestään, että olen hullu. Apokalyptiset kuvitelmat ja harhaluulot saavat joskus vallan. Etenkin alkoholin vaikutuksen alaisena. Olen taas onnellinen. Iloinen. Kuin lapsi. Kuollut maa saa levätä kauniin lumipeitteen alla. Katselen rakkaani suloisen unen kiinni painamia luomia. Hieroin hänen selkäänsä ja niskojaan kynttilän valossa. Öljyssä tuoksui Ylang Ylang, kaiuttimista Guns´n Rosesin Sweet Child of mine. Hän nukahti siihen. Olisin toivonut, että hän olisi pysynyt hereillä. Minä olin niin romanttisella tuulella. Ei sille voi mitään, jos on väsynyt raskaasta työviikosta. Hyvää yötä, rakas. Metallica
laulaa äidistä. Let my heart go. Let your son grow. Mama, let my heart go. Tunnen
sanat omakseni. En äidin osalta. Vieressä nukkuvan elämäni. Minulle suositeltiin tänään vaihtoon lähtöä. Sanoin nauraen, ettei minun anneta. Se on oma päätöksesi, sanottiin. Ei, ei se ole. Jos minä päätän niin, joku muu päättää jotain toisin. Hän ei anna minun mennä. Ei koskaan. Ymmärrän sen. Joskus silti mietin, miksen voi olla rakastunut ja vapaa samaan aikaan. Ystävien kanssa myöhään ulkona. Ehkä jonkun toisen kanssa olisin. En halua ketään muuta, haluan vain hänet. Katselin hänen suloisen unen kiinni painamia luomiaan. Rakkaani. Elämäni. Kahlitsijani. Vangitsijani. En tiedä, mistä ne kyyneleet tulivat. Siitä, että olin onnellinen. Onnellinen, vaikkakin kahlittu jalastani. Elämä on helpompi kohdata kaksistaan. Joskus harvoin olisi toisin. Let my heart go 19.11.2008 - 14:29
Ulkona sataa lunta. Vihdoin täälläkin päin Suomea. Vaikka enimmäkseen vihaan talvea, sen kylmyyttä ja kovuutta, rakastan lumisadetta ja lunta yleensäkin. Estetiikan takia, tietenkin. Talviurheilua ei vilukissan perseeni kestä harrastaa, enkä mitenkään nauti kylmistä, pimeistä kauppareissuista ja koulumatkoista. Voisipa vain virua sisällä koko talven katselemassa ikkunasta, kuinka pakkanen taistelee lämpenevää maata vastaan. Kannattaa nauttia kimmeltävästä lumesta jos ja kun vielä voi. Olenpa taas positiivisella tuulella.
Toinen kerta oli ulkomailla. Kävelimme sinisen Atlantin ympäröimällä saarella äitini ja veljeni kanssa. Jäin jälkeen liikennevaloissa, joita oli vaikea seurata kirkkaan auringonpaisteen takia. Palmut heiluivat raikkaassa, lämpimässä tuulessa ja valo sai kauniin mosaiikkikadun näyttämään kultaiselta. Suomessa oli samaan aikaan loskainen ja sateinen marraskuu. Minä en sitä tiennyt. Se ei kuulunut millään tavalla minulle. Siinä äitiäni ja veljeäni saavuttaessani minut valtasi taas se tunne. Onnen euforia. Tunsin eläväni. Tämä on elämää, tämä on sitä, miten minä haluan olla aina.
Kun mietin enemmänkin pieniä hetkiä ja hetkellistä tietyn
tunteen saavuttamista, tulee mieleen olemassaolon kyseenalaistamisen tunne. Ne
hetket, kun alkaa oikeasti epäillä, onko tämä todellista. En puhu nyt
päihteiden vaikutuksen alaisena koetuista illuusioista, vaan vain oman
hulluuden juovuttamasta tilasta. Joskus kun herään päiväunilta, en tiedä, onko
aamu vai ilta. Menen keittiöön, eikä ketään näy missään. Kadulla ei ole
ihmisiä. Odotan, että edes yksi auto ajaisi ikkunasta näkyvistä
liikennevaloista ja todistaisi, että olen olemassa. Tai etten ole ainoa, joka
on olemassa. Eskapistisen luonteen luulisi nauttivan tästä kummallisesta,
hiukan pelottavasta mutta niin kutkuttavasta tunteesta. Sillä hetkellä se ei
ole yhtään hauskaa. Pelkästään ahdistavaa ja jollain tapaa tyhjää. Viimein
avomieheni kolistelee ovella ja sanoo tuoneensa suklaata kaupasta. Punainen
auto pysähtyy liikennevaloihin. Thank God. Palaanpa vielä maallisempiin asioihin. Olin tänään hierojalla,
ensimmäistä kertaa elämässäni. Se oli ihanaa. Paitsi että hieroja puhui
jääkiekosta, josta minä ymmärrän vain sen, että Ruotsi ei hitossa saa voittaa
Suomea. Olen menossa uudelleen ensi viikolla, en tosin vielä tiedä, millä
rahalla. Kaksi laskua odottaa maksuaan (onneksi eivät kovin isoja) ja
yhteenlaskettu kukkaroidemme sisältö on muutaman kympin luokkaa. Tällainen minä
olen. Ei huolta huomisesta. Huono juttu raha-asioissa ja erityisesti
koulunkäynnissä. Olen kyllästynyt parantelemaan vikojani, joille on hyvin
vaikea tehdä mitään, kuten tälle negatiivisella tavalla hetkessä elämiselle.
Joulun jälkeen keskityn laihduttamiseen (kyllä, tämä nykypäivän ulkonäkökeskeisyys
ja alipainon rajalla keikkuminen ovat syöpyneet minunkin mieleeni).
Hedonistille se on jopa helpompaa kuin kyetä muuttamaan työlääksi osoittautunutta
luonteen ominaisuuttaan. Vasta viiden kilon jälkeen on aika muuttua
huolehtivammaksi ja huolellisemmaksi. Jos silloinkaan. 14.11.2008 - 13:57
Täällä taas. Tässä maailmassa taas. Olen juossut, kärsinyt, kiirehtinyt ja ikävöinyt. Ollut hukassa jossain. Hukassa itseltäni. Loppukevennys. Olemme miettineet, miksi kaniinimme näyttää joskus jakkihärältä. Ehkä se pystyy vetäytymään jotenkin kasaan.  Jatkan blogaamista taas tällä erää. Tiedoksi siis, jos joku tätä vuodatusta luki ja haluaisi lukea lisää. 28.09.2008 - 22:59
Olen epätaiteellisella ja tylsällä tuulella, enkä keksi mitään järkevää kirjoittamisen/valittamisen aihetta. Voi tosin olla, ettei elämässäni tapahdu mitään kiintoisaa. Parempia aikoja ja tapahtumarikkaampia päiviä odotellessa varastan ainakin parissa muotiblogissa näkemäni idean ja listaan elämäni aakkoset. Siihen sentään aivokapasiteettini jopa tällaisen lobotomia-fiiliksen aikana kykenee. (En tiedä, mistä nuo valkoiset viivat/alueet tekstin ja kuvien alla tulivat enkä nyt jaksa välittääkään. Koittakaa kestää.) A Astrologia, Aatu-kissa R.I.P <3,
Angstaaminen (tässä iässä….) B
Bloggailu, Baarit C Creative
mp3-soitin D Digitaalinen kulttuuri (pääaineeni
yliopistossa) E Eskapismi, Eläimet (kisut, puput, koirat, norsut, bambit ja vauvatiikerit erityisesti), eläminen, Edgar Allan Poe  F Filosofia ja filosofointi G Grillaaminen (kasvikset ja kala) H Haaveilu, Hedonismi I Individualismi, Illuusiot J Jooga K Kuolema (aina niin kiinnostava miettimisen, pelkäämisen ja pohdiskelun aihe) Kirjallisuus, Kesä, Kylpyamme<3, Kustaa (kissani), Kynttilät L Laulaminen (vaikka tällä äänellä sitä ei
kannattaisi harrastaa), Laiskottelu M Mikko<3, Musiikki, Metallica, Muoti, Mr. Stabby, Myrsky  Mr. Stabby N Nukkuminen O Oma kämppä (ihana kaksio keskustassa<3) P Psykologia, Paranormaalit ilmiöt, Pimeys Q Q (siis Kuu) R Rakkaus, Ruoka S Sisustaminen, Saamattomuus, Sauna, Sepi
(koirani) T Taide, Tanssiminen, Taidehistoria
(sivuaineeni) U Unet V Vegetarismi, Vaatteet, Vittuilu W Wanhat kauniit asiat (muoti, valokuvat,
esineet…) X Xtra isot karkkipussit Y Yö (ei se bändi) Z Zeta (sisäpiirijutusta syntynyt lempinimeni,
lähinnä veljeni käyttämä) Ä Äiti Ö Öljyvärit Joo varmasti unohdin jotain tai kirjoitin aakkoset väärään järjestykseen. Kani (Mr. Stabby, kuvassa ylempänä) puri kannettavan johdon katki ja akku on lopuillaan. Sähkömies-avomieheni johdonkorjaamisoperaatioon ryhtymistä ja inspiraatiota odotellessa... 15.09.2008 - 12:58
Vihdoin pääsen taas kuluttamaan päiväni epätodellisten ihmissuhteiden, sähköisten heräteostosten ja todellisen ajanhukan parissa: kävimme ostamassa sen paljon puhutun Mokkulan ennen kuin opintotuki ehtii loppua. Kaikkien opiskelijoiden, työttömien ja muiden elämäänsä tukien varassa elävien paras ystävä KELA kun päätti maksaa tuet vasta puolessa kuussa alkukuun sijaan. Äitini joutui maksamaan ensimmäisen vuokran, ei siihen ekaan heti kehtaa lykkäystä pyytää vaikka Kansaneläkelaitoksen ynseä työntekijä niin puhelimessa kehottikin tekemään tiedustellessamme, voisiko se tuki nyt alkaa virrata tililleni ajoissa. Hyvä puoli tässä on se, että minulle jäi nelisensataa ”ylimääräistä” rahaa. Tästä Oton näyttöpäätteellä polttelevasta rahamäärästä seurasi ostosreissu naapurikaupunkiin viime perjantaina. Olisi minulla ollut yksi seminaari ja taidehistorian luento, mutta erään vaateliikkeen sivuilla näkemäni upea mekko oli tärkeämpi. Jopa niin tärkeä, että varasin sen täältä Porista käsin ja lähdin ajamaan 20-vuotiaalla Opel Kadetillani sata kilometriä per suunta saadakseni sen luomuksen käsiini. Nyt se riippuu vaatekaapissani kunniapaikalla. Oli siis sen arvoinen reissu. Totta kai shoppaholicin käsiin tarttui muidenkin liikkeiden muovi- ja paperikasseja sillä reissulla. Tai oikeastaan avomieheni, hän kun sai tietenkin toimittaa muulin virkaa. Onpa hassua kutsua häntä tuolla nimellä. Ei, ei siis muuliksi vaan avomieheksi. Jotenkin todella ihanaa. Ei enää pelkkä poikaystävä, vaan oikein avomies. Kuulostan aikuisemmalta kun minulla on avomies poikaystävän sijaan. Laihdutuskuurini ei etene toivotulla tavalla. Tälläkin hetkellä mussutan eilen videovuokraamosta ostamiamme karkkeja. Vaikka meidän piti syödä rasvaa, suolaa ja sokeria pääasiassa sisältäviä ruokatavaroita vain yhtenä päivänä viikossa, on se nyt joka viikko venynyt vähintään kolmeen päivään. Mikä helvetti siinäkin on, ettei ihminen voi keksiä muuta tekemistä ja ajattelemista herkkujen syönnin ja niiden pakkomielteisen ajattelemisen sijaan? Krooninen hedonismi on kai syypää. Perjantaina ostosten teon lomassa eksyimme (täysin suunnitellusti) Rax-pizzeriaan. Illalla söimme suklaata, sipsejä, juustonaksuja ja Hesburgerin rasvaa valuvia ranskalaisia juoden lonkeroa, siideriä ja olutta. Avomieheni pikkuveli tuli kylään, täytyihän meillä tarjottavia olla! Lauantaina vedimme tortilloja. Ne eivät kai ole erityisen rasvaisia, jos käyttää kevytjuustoa ja kevytkermaviiliä niiden välissä. Ne kuitenkin maistuvat minulle vähän liiankin hyvin, ja pian niitä kirottuja rullia tuli vedettyä täysin holtiton määrä. Eilen, sunnuntaina olivat vuorossa Subwayn patongit (ei siinä vielä mitään) sekä valtava pussi videovuokraamosta ostettuja karkkeja. Ja tänään, maanantaina mussutan sitä XXXL-pussin sisältöä vieläkin. Joku raja pitäisi vetää jonnekin, jotenkin. Olisi pitänyt aikoja sitten. Onneksi olen melko vaikeasti lihovaa sorttia – muuten olisin kai jo pienen talon kokoinen. Talosta puheen ollen, sisustaminen ei ole edennyt sitten yhtään. Lattialla lojuu vain enemmän tavaraa päivä päivältä ja tiskivuori kasaantuu. Auttamattoman laiskuutemme ja viitsimättömyytemme takia ostimme pahvilautasia ja –mukeja. Ikäväkseni huomasin niiden hinnan olevan melko korkea- taitaa siis sittenkin se tiskaaminen olla parempi vaihtoehto. On tämä eläminen vaikeaa. Meillä oli yliopistossa kastajaiset viime keskiviikkona. Saavuimme ensin auditorioon, jossa diskomusa soi ja jokaiselle jaettiin siideri tai kalja. Aivoni eivät olleet pitkään aikaan saaneet alkoholia, ja se yksi tölkki kipusikin jonkin verran päähän. Sen verran, että askartelin itselleni iloisesti pahvista kuusen muotoista hattua, joka kertoi kaikille olevani humanististen tieteiden linjalla. Kauppatieteilijät saivat pupunkorvat. Minäkin olisin halunnut. Tyydyin taiteilemaan pupun kuuseni juurelle. Kun siiderin kuplinta alkoi haihtua päästäni, kävi olo lähes sietämättömäksi. Seisoin keskellä toria kuusihattu päässä ja jätesäkki päällä kilpailemassa haalarijuoksussa täysin tuntemattomista ihmisistä koostuvan ryhmäni kanssa. Tämän typerän tehtävän jälkeen oli vuorossa jotain vielä tyhmempää – rasteja ympäri kaupunkia. Minua ei huvittanut leikkiä ja pelleillä. Ei siinä seurassa, ei sinä iltana, ei sillä tavalla eikä varsinkaan pahvikuusi päässä. Olin jo vähällä lähteä kotiin. Tutorit pyysivät minua tulemaan edes parille ensimmäiselle rastille ja sitten päättämään, jättäisinkö sen pelleilyn heti vai sitten. Lähdin mukaan kai siksi, etten osannut päättää lähtisinkö vai jäisinkö. Go with the flow. Ensimmäisellä rastilla piti improvisoiden esittää katkelma jostain elokuvasta. Me esitimme Leijonakuningasta. Koko touhu oli paitsi oman huumorini ulkopuolelle jäävää pelleilyä, myös tylsää ja yksinkertaisesti älytöntä. Toisella rastilla piti kävellä puujaloilla. En osannut, joten minun ei tarvinnut kävellä. Kolmannella rastilla oli vuorossa tukkihumalaa. Siinä vaiheessa aloin jo olla mukana touhussa. En voisi enää lähteäkään kuusihenkisestä ryhmästäni. Lopuilla rasteilla alkoi yllätyksekseni olla jo ihan hauskaa. Jopa kaljakorien päällä kävely kananmuna suussa ja samalla rastilla kerrottava itse keksimä rivo juttu tuntuivat jo ihan luontevilta ja hauskoilta asioilta. Olinhan kiertänyt samassa porukassa ja ääliömäisiä temppuja täysin selvin päin tehden jo muutaman tunnin. Jatkoille yökerhoon en enää viitsinyt lähteä, mutta täytyy myöntää, että ihan hauskaa se touhu loppujen lopuksi oli. Jopa pahvikuusi päässä ja täysin tuntemattomien ihmisten kanssa suoritettuna. Seuraavana olisikin sitten vuorossa opiskelijoiden risteily ja myöhemmin samassa kuussa halloween-juhla. Sitä odotankin todella innokkaasti – minä kun olen aina rakastanut kaikenlaisia naamiaisia ja pukeutumista tarumaisiin asuihin. Etenkin halloweeniin liitettävä mystiikka ja synkkyys vetoavat negatiiviseen luonteeseeni ja mystiikan janooni. Olenhan Aurinko-Kalat. Kuvassa minä viime halloweenina kaverin bileissä. Kai jotain samanlaista pärstään tänäkin vuonna. Myös poikaystävälle - anteeksi avomiehelle, maalaan jotain naamaan. Kävimme jo hakemassa Punanaamiosta asun hänelle – meistä tuleekin tosi näyttävän näköinen ja matchaava pari. Muut ovat takuulla pukeutuneet pikku-pirunsarviin ja lännenhattuhin leikkimielellä. Hyvä että edes jotkut ottavat halloweenin vakavasti. 03.09.2008 - 16:34
Yliopistossa on kauheaa. Meille pidettiin ensimmäistä infopäivää tänään, enkä tapani mukaan ymmärtänyt yhtikäs mitään. Lukujärjestysten teko tuntuu mahdottomalta tehtävältä varsinkin, kun pitäisi jo tietää kaikki kurssit, joille haluaa syyslukukautena osallistua. Yksikköni ihmiset ovat pääaisassa rumia, vähintään kolmekymppisiä ja tylsiä. Siis koko yliopisto on takuulla täynnä samanlaisia. En halua käydä siellä enää. Noin olisin takuulla raapustanut päiväkirjaani vielä viikko sitten. Tulevaisuus näyttää kuitenkin jo paljon kirkkaammalta: Osasin tehdä lukujärjestyksen, olen ilmoittautunut jo muutamalle kurssille, saan opiskella kauan haaveilemaani taidehistoriaa sivuaineena ja olen jo onnistunut tutustumaankin yhteen yksikkömme oppilaaseen. Eikä hän ole ruma, kolmikymppinen tai tylsä. Eritoten odotan bileitä ja juhlia: halloweenia, akateemista vappua, opiskelijabileitä ja –tapahtumia. Mukava juttu on myös se, että mukaan saa ottaa oman poikaystävän tai vaikka pari kaveria juhlimaan pikkujoulua tai pukeutumaan naamiaisiin. Minähän en muihin tutustu, elleivät ne muut tutustu minuun. En edes humalassa. Koska yliopisto, jossa käyn on yliopistokeskus, siellä on myös valtavan laaja ainevalikoima. Paikassa siis toimii monen eri yliopiston yksiköitä. Itse kuulun Turun Yliopiston listoille. Yliopistokeskuksessa opiskelun hyviä puolia ovat myös erilaiset ihmiset: siellä näkee muidenkin aineiden opiskelijoita kuin vain omansa. Ei siis pelkkiä harakanpesä päässä ja pussihousut jalassa käveleviä ah niin boheemeja humanisteja. Myös naurettava lapsellisuus ja kyttääminen muun muassa poissaolojen osalta, jota oli runsain mitoin havaittavissa vielä lukiossakin, on poissa. Viva academic freedom! Olemme saaneet suht koht kaikki tavarat raahattua sinne neljänteen kerrokseen. Viimeinkin tämän laiskamadon perse revitään irti sohvasta – talossa kun ei ole hissiä. Muuttaminen ja kämpän sisustaminen tosin ei olekaan niin mukavaa puuhaa mitä alussa kuvittelin. Vanhan ranskalaisen rakkauselokuvan mieleen tuova kylpyhuone vaaleanvihreine, kauniisti rapistuneine kiviseinineen ei ole vielä saanut kultaisia somisteita ja ruskeaa lattiamattoa – eikä näillä näkymin hetkeen saakaan. Olohuoneessa ei vallitse salaperäinen, itämaissävytteinen tunnelma. Ainoastaan suitsukkeet käryttävät makuuhuoneessa yöpöydällä, joka ei mitenkään sovi yhteen muun sisustuksen (sen vähän, mitä siellä nyt on) saati unelmieni sisustuksen kanssa. Nukumme lattialla patjoilla, jotka yön aikana luistavat erilleen ja väliin jäävään koloon putoaminen tietää seuraavan päivän infernaalista niska- ja selkäsärkyä. Ateriointi tapahtuu XL Suojatakkeja-tekstillä varustetun pahvilaatikon päältä. Onneksi ei sentään lattialta. 52 neliötä. Yksi sohva, patjoja ja yöpöytä. Loistavaa. Lähden äitini kanssa kiertämään kirppiksiä kelvollisten kalusteiden toivossa heti, kun hänen tilinsä tulee. Vielä ainakin kolmisen viikkoa kaikuvassa olohuoneessa. Itselläni on tilillä tasan 7 euroa ja 88 senttiä. Bensiini on lopussa, jääkaapissa on vain valo ja minä haluan shoppailla. Vaikea yhtälö kerta kaikkiaan. Olen seurannut nyt jonkin verran ruudussa pyörivää koko kansan suosikkiohjelmaa Big Brotheria, enkä todellakaan ymmärrä, mikä siinä ilmeisen tyhmien ja julkisuudenkipeiden tavisten alennustilassa niin kiehtoo. Tai oikeastaan ymmärrän. Televisiossa itsestään täyden pellen tekeminen on kai näiden ihmisten päämäärä, ja sehän se vasta hauskaa on. Kiinnostavathan 4D-kokumentitkin ja kaikenlainen sosiaaliporno. Formaatin keksijä on kyllä ollut nero - onhan sen örvellyksen seuraaminen ilmeisen viihdyttävää. Myönnän, että nauroin eilen sarjan kiintiöhomon tuskaista itkua ja huutoa kahden talon asukin riidellessä kovaan ääneen ja haukkuen tosiaan huoraksi ja lehmäksi. Niin, ja yläkerrassa paneskeltiin samaan aikaan. Kyse onkin vain siitä, kehtaako kukaan tunnustaa katsovansa kyseistä tositelevisiota ja jos kehtaa, on vaarassa leimautua tyhmäksi. Ja mikäli tällaisen menee tunnustamaan, on tuo leima sille ihmiselle ihan oikein. Komeilee se leima nyt minunkin otsassani. Ja se tosiaan on minulle ihan oikein. Päivitysväli saattaa venyä taas jonkun verran, riippuu miten sinne nettiin pääsen. On tämä köyhän opiskelijan elämä vaan niin ihanaa. 22.08.2008 - 00:11
Kävipäs se yllättäen. Vielä viikko sitten ajattelin, että asun täällä peräkylässä vielä kaksi viikkoa. Välittäjä soitti minulle tänään. Sanoi avaimen olevan saatavilla heti. Hieno homma, saa alkaa kantaa kamaa sisään. En olisi ehkä aivan vielä halunnut tehdä sitä. Toisaalta puhkun intoa. Oma koti, oma pesä oman kullan kanssa. Mikä voisi olla ihanampaa? Koulukin alkaa maanantaina takuulla kiinnostavalla infoviikolla. Kaikki tapahtuu samaan aikaan ja niin nopeasti. Niin ihanan ja kauhean jännittävää! Äiti käski hoitaa muuttohommia koko viikonlopun. Me karkaamme naapurikaupunkiin ostoksille. Viimeiset vajaat kolmesataa polttavat taskussani siihen malliin, että on pikaisesti saatava uusia tavaroita. Tiedän, että sille rahalle olisi muutakin käyttöä tässä elämäntilanteessa. Järki on jättänyt tämän materialistisen sielun aikoja sitten. Tapanani on väijyä iltapäivälehtien sivuja ja etsiä liioiteltujen ja mahdollisimman keltaisten juttujen seasta jotain oikein mehevää, jota saa sitten illan ratoksi kauhistella kavereiden kanssa. Viimeksi silmäni osuivat eritoten presidenttimme letkautukseen, jossa hän ehdotti yhtä lisäkoulupäivää kerran kuussa. Joka kuukausi lapset pakotettaisi heräämään aikaisemmin yhtenä lauantaina ja matkaamaan rangaistuslaitokselle (näin me sitä silloin peruskoululaisina kutsuttiin - oi niitä angstin täyteisiä aikoja!) . Tämä lauantai käytettäisi taiteisiin ja liikuntaan, koska niitä on nyt aivan liian vähän kouluissamme. Minusta tällainen ratkaisu olisi huutava vääryys. Jos itse olisin koululainen, alkaisin takuulla kapinoida taiteita ja liikuntaa vastaan. Se kapina kestäisi monta vuotta koulusta pääsyn jälkeenkin. Tulos olisi täysin päinvastainen toivotusta. Niinhän kävi minulle jo. Liikunnan osalta. Minä en pitänyt siitä, että minut pakotettiin tekemään jotain. Etenkin jotain fyysistä. Olin piikki jokaisen liikunnanopettajani lihassa, aina peruskoulun ensimmäisestä luokasta lukion viimeiseen. Poltin itseni tahallani pesäpalossa, juoksin hitaasti jalkapallokentällä. Välttelin verkon takaa kiitävää lentopalloa ja annoin sen mätkähtää maahan vierelleni. Ala-asteella jääpallopelissä oli liian vähän mailoja pelaajiin nähden. Kas kummaa, juuri minulle ja parhaalle ystävälleni ei annettu mailoja. Saimme olla puolustajia ja ottaa pallon kiinni käsin, koska meistä ei kuitenkaan olisi mitään hyötyä kentällä ja maalivahteina päästäisimme pallon takuulla maaliin tahallamme. Keskityimme seisomaan maalin kummallakin puolella tikkusuorassa leikkien toteemipaaluja, jotka järjestelmällisesti huusivat ulkomaalaiskorostuksella: "Tahto maila, tahto maila, tahto maila…!" Emme saaneet mailoja. Liikunnanopettaja kihisi kiukusta meidän joukkueemme jäsenten kauhulla odottaen, koska taas pallo menisi maaliin. Se meni useasti. Toteemipaalut kun eivät liiku. Minut on aina valittu viimeisten joukossa liikunnantunnilla jo ennen sitä, kun päätin alkaa kapinoida auktoriteettia vastaan. Siitä se kapina kai alun perin alkoi. Minun ja ystäväni mielestä ei ollut mukavaa, miten jotkut fyysisesti huonommassa kunnossa olevat tai urheilua harrastamattomat saivat aina jäädä viimeisiksi kun paremmat urheilijat (=paremmat ihmiset) loistivat hymyt kasvoillaan kun he olivat niin suosittuja, että pääsivät heti ensimmäiseksi joukkueeseen. Viimeiseksi jäi luokan pullea tyttö. Kaikki pyörittelivät silmiään ja huokailivat pettyneesti, kun hän taapersi oman joukkueensa riveihin. Meitä ärsytti myös se, kuinka tosissaan urheilu otettiin. Me hävittiin ton takia! Olisit ottanut sen pallon kii! Sun syy et me hävittiin! Ja opettaja myönteli mukana. Koululiikunta ei missään vaiheessa ollut rentoa pelaamista mukavassa seurassa. Se oli pilkan ja ivan täyteistä joukkueen parhaiden määkinää siitä, kenen takia hävittiin ja kuka oli ihan paska. Kun minut tai tämä sukulaissieluni, paras ystäväni valittiin viimeisten joukossa tuuletimme ja ojentelimme käsiämme voitonriemuisesti. Kun meille huudettiin, että sun takia me hävisimme, sanoimme vain takaisin että totta kai, kun hävisimme tahallamme. Lällällää. Kaikilla lapsilla ei kuitenkaan ole yhtä hyvä itsetunto ja kaikki eivät voi olla ottamatta itseensä siitä, että heidät aina valitaan viimeisenä. Ei tietenkään. Olen hyvin vakuuttunut siitä, että tämänpäiväinen ärsytyskynnykseni ja kykenemättömyyteni liikuntaa kohtaan juontavat juurensa sieltä ala-asteen jääpallopeleistä saakka. Ennen koulua en ole inhonnut urheilemista. Mitä nyt välillä ärsytti, kun isä liimautui ruudun ääreen katsomaan urheilua mikrossa lämmitetty makkara ja kylmä olut seuranaan. Aina silloin, kun minä olisin halunnut katsoa Väiski Vemmelsäärtä videolta. Tarja, ole siis järkevä ja mieti lasten tulevaisuutta. Tällainen saamaton, laiska nahjus, joka ei kykene juoksemaan edes sataa metriä, minusta tämän kaiken pakottamisen, angstaamisen ja jokaviikkoisen pesäpallon peluun jälkeen kuoriutui. Tähän loppuun vielä Discordance-o-meter elikkä ristiriitaisuusmittari. Poikaystäväni katseli joku päivä huonettani ja totesi, että olisi todella vaikea arvata millainen ihminen minun huoneessani asuu. Huoneestani ei kuulemma saa millään yhtenäistä kuvaa luonteestani. Ja miten voisikaan saada! Prinsessamekko riippuu iloisesti kaapin ovessa rusetein koristellulla henkarilla, vieressä keskeneräinen pastellityö joka esittää synkkäilmeistä Edgar Allan Poea. Elvis- ja Marilyn-tauluja sängyn päädyssä. Peilin päällä huonetta koristavat vaaleanpunaiset, hileillä silatut keijun siivet ja taikasauva. Ikkunoissa riippuvat syvän violetit verhot tuovat mieleen dramatiikan, talven ja barokkimaisen eleganssin. Pöydällä lojuu yhtä filosofista kantaa edustava teos, LaVeyn Saatanallinen Raamattu. Lattialla on kasa vaatteita: siniset pillifarkut, mustat 50-luku-tyyliset korkokengät ja valkoinen pitsipaita. Hello Kitty-koulutarvikkeet odottavat reppuun pääsyä kirjoituspöydällä. Kuulostaapa kummalliselta ja ristiriitaiselta. Aivan kuin huoneessa asuisi useita henkilöitä yhden sijaan. Päivä päivältä tulen vakuuttuneemmaksi, että niin täällä tosiaan asuu. Oudointa on, että kaikki tavarani ovat aivan sovussa keskenään, eikä huone näytä yhtään pahalta vaan pikemminkin hyvin harmoniselta. Saatanalliset Raamatut ja pinkit keijunsiivet eivät riitele keskenään ollenkaan. Hei, olen 20-vuotias yliopisto-opiskelija ja tässä ovat koulutarvikkeeni ja pemoleluni. Kuvassa myös yksi lempikirjani, E.A Poen Kootut kertomukset sekä Anton Szandor LaVeyn filosofinen teos.
Kuvassa Facebook-nettisivuston sovellus, My Sandbox. Tänne saa kerätä kaikenlaisia kuvia julkkiksista, ruuista, vaatteista, eläimistä ja kaikesta mahdollisesta, jotka omiin kiinnostuksen kohteisiin ja mieltymyksiin lukeutuvat. Minun hiekkalaatikkoni näyttää siis tältä.  En ole yksioikoinen ihminen. Ja sanottakoon vielä tämä, ennen kuin kukaan kauhistelee ja ehtii leimata minut murhatun vauvan rasvaa mustan magian tarkoituksiin keitteleväksi paholaisen palvojaksi. Omistan LaVeyn Saatanallisen Raamatun. Ostin sen Suomalaisesta kirjakaupasta. Olen kiinnostunut erilaisista filosofioista ja filosofiasta yleensäkin. Omistan myös muiden filosofien tekstejä runsaan määrän sekä kirjasarjaa, jossa suuret filosofit esittäytyvät kukin omassa kappaleessaan. Satanismi.net-sivusto kirjoittaa: "Satanismi on kaukana kristillisen kirkon ja sensaatiohakuisten journalistien paljon puhumasta saatananpalvonnasta, joka on puolestaan perua kristillisestä demonologiasta ja kauhuelokuvien synkästä maalailusta." Menkääpä kyseiselle sivulle, jos kiinnostaa tietää enemmän, mistä satanismissa on kyse. 19.08.2008 - 23:14
Tajusin ikäväkseni juuri eilen, että kaikista maailman hallitsijoista muistutan eniten suuria diktaattoreja. Olen totaalinen kontrollifriikki. Kaiken muun suhteen, paitsi itseni. Oma huoneeni on kuin norsulauman jäljiltä, ajankäyttöni on hyvin tehotonta, enkä pakota koskaan itseäni tekemään oikeastaan yhtään mitään. Ajoittain syön kuin possu ja juon kuin merimies enkä pysty tai halua hillitä käytöstäni. Muiden elämää, tapoja ja tekemisiä sen sijaan kontrolloin ja kommentoin jatkuvasti. Katselin poikaystäväni kirjahyllyä. Tolkienia, Dan Brownia ja sähköalan kirjallisuutta. Sekä kirottuja Harry Pottereita kokonainen rivistö. En tiedä, miksi olen niin ärsyyntynyt tästä kaikkien rakastamasta kirjasarjasta ja eritoten sen nenäkkäästä päähenkilöstä. Ehkä se johtuu massahysteriasta. Siitä, että Pottereita on pakko lukea, ne ovat niin cool ja so this season. Sama juttu TSH:n kanssa. Se ei vain ärsytä minua aivan yhtä paljon kuin tämä rillipäinen pikku velho. Sanoin poikaystävälleni, etteivät Potterit tule yhteisen kotimme kirjahyllyyn. Niiden rasittavat sirkusteltan väriset selkämykset häiritsivät minua ehkä jopa niiden massasuosiota enemmän. Poikaystävä ei onneksi välitä paljoa Pottereista. Muuten hän olisi joutunut löytämään kirjansa toistuvasti kaapin perältä. En laittaisi teoksia sinne niinkään siksi, että olen ärsyyntynyt kyseisiin opuksiin vaan siksi, ettei poikaystäväni totellut minua. Hän suostui jättämään kirjat pikkuveljensä hyllyyn kuitenkin valittaen siitä, että minun on aina pakko päättää kaikesta ja kontrolloida. Eilen olimme kaupungilla. Lupasin, että käymme vain kirpputorilla ja yhdessä vaateliikkeessä. Matka jatkui kuitenkin liikkeestä toiseen miesparan raahautuessa perässä. Kun hän uhkasi poistua Sokoksen DVD-osastolle, otin häntä hihasta kiinni ja vein kanssani vaatekauppaan. Poikkista hävetti ja minua nauratti. Löysin tilanteesta sarjakuvamaista komiikkaa. Poikaystävä ei. Illalla löin häntä päähän ja purin jäljet hänen uuteen kalenteriinsa. Vain koska hän ärsytti minua. Älkää kuitenkaan kuvitelko, että olen joka päivä tällainen sekopäinen justiina. Vain toisinaan. Ärsytettynä, väsyneenä ja yksinkertaisesti silloin, kun haluan leikkiä ilkikurista pikku pirua. Siis ihan muuten vaan. Jos en saa tahtoani läpi, huudan, marisen, riehun ja vingun. Lopulta tietenkin saan tahtoni läpi, oli kyseessä sitten vaatekauppakierros poikkiksen kanssa tai äitini piironki, jonka väen vängällä haluan omaan kotiini. Haluan joulukuussa, vuoden seurustelua tullessa täyteen, mennä kylpylään. Olen ohittanut bakteerikammoni ja altaassa lilluvien ihmisen eritteiden pelon ja tahdon siis mennä pariksi yöksi kylpylähotelliin. Tiedän, että olemme köyhiä opiskelijoita. Tiedän, että meillä ei oikein olisi varaa muutaman sadan reissuun. Minä kuitenkin tahdon ylistää vuoden kestänyttä suhdettamme kunnon puitteissa, ja tällä hetkellä aivoissani pyörivät ajatukset hieronnoista, kasvohoidoista, porealtaasta ja sängynpeitolla kynttilöiden valossa nautitusta kuoharista. Aion siis saada tahtoni läpi. Ainakin parhaani yritän.
***
Laihdutuskuuri etenee melko hitaasti. En ole varmaan pudottanut grammaakaan. Haluaisin käydä uimassa mutta en omista uimapukua. Vain narubikineitä. Niillä ei uimahallin kuntouintiradalla kauhota. Säät eivät ole suosineet lenkkeilyä enkä ole edes jaksanut joogata. On tämä laiskuus ja saamattomuus kyllä oikea vitsaus. Tänään sorruin syömään palan kakkua kummitätini vieraillessa kolmen rasittavan muksunsa kanssa. Oli pakko tarttua kakkulapioon, kun korvat särkivät itkusta ja kirkunasta ja vaipanvaihdon miellyttävien tuoksujen ansiosta toimitettu suun kautta hengittäminen alkoi jo tuntua epämiellyttävältä. Kummitäti päätti olla vielä niin vitsikäs, että heitti veljeäni vaipalla. Oli se taiteltu hyvin kiinni mutta silti. Mietin joku päivä, millainen olisin äitinä. Varmaankin oikea Täydellisten naisten Gabrielle Solis: mies vaihtaisi vaipat, heräisi vauvan itkuun ja hoitaisi muksua kun kävisin shoppaamassa, joogassa ja salilla. Kyllä vain, salilla. Pakko ne raskauskilot olisi jotenkin hävittää! Lapset ovat ihan mukavia kun ne näkyvät mutta eivät kuulu. Kai se suhtautuminen sitten muuttuisi jos oman lapsen saisin. Ei kyllä ole hetkeen suunnitelmissa – ehkä ei koskaan. Aika näyttää. Kuin myös sen, laihdunko koskaan. Epätoivoiselta vaikuttaa. Pitänee hankkia rasvanpolttojuomia ja kaiken maailman painonhallintayrttejä – jos ei fyysistä vaikutusta ala näkyä pian, koetetaan saada se aikaan psykosomaattisin keinoin. Tälle hullulle mielelle se saattaisi toimia kaikkein parhaiten. 17.08.2008 - 22:38
Thor rymistelee taas vaunuillaan tumman taivaan halki. Sade
valuu pitkin ikkunalasia hukaten hetkeksi koiran siihen jättämät kirsun jäljet.
Olenpa laiska siivoamaan. Tuulet taistelevat keskenään repien täysin
sivullisten puiden lehtiä ja heitellen koivun siemeniä. Kävin tänään lenkillä.
Omenapuut tuoksuivat elokuun sadolta. Tuntuu jotenkin masentavalta. Tuntuu
syksyltä. Olen totaalinen
kesäihminen. Lumi, pakkanen, kirpeän kylmät arkiaamut ja pimeät päivät eivät
ole minua varten. Pahinta on lumeton talvi. Silloin maa mätänee silmien edessä.
Lehdet sekoittuvat mudassa makaaviin kuolleisiin kukanvarsiin ja katoavat
ruskeaan liejuun, jota riittää koko kauppamatkan pituudelle. Varjot peittävät
kaiken alleen eikä sitä rumuutta pääse pakoon millään ilveellä. Ei rahattomana.
Talvella olen aina jollain tapaa kuollut. Tämän syksyn mukavat asiat:
Talven mukavat asiat:
Talvessa ei näköjään ole paljoa positiivista. Lähinnä esteettisiä asioita. Ja kolme ensimmäistä kohtaa ovat piloilla, jos ilmastonmuutos on päättänyt kiihdyttää taas tahtiaan. Toivotaan siis, että tulee lunta. Oikein paljon. Ja pakkanen saisi pysyä siellä miinus viidessä asteessa tai ylempänä. Olen niin toivoton vilukissa, eikä tulevassa kämpässämme ole edes saunaa. Onneksi on kylpyamme ja kynttilöitä. 16.08.2008 - 21:13
Olen kaksikymmenvuotisen elämäni aikana haudannut paljon
ystäviä ja sukulaisia, etenkin nuoria. Äitini parhaan ystävän hänen ollessa
vielä kovin nuori, vasta neljään kymppiin ehtineen hyvän perhetuttumme, alle
parikymppisen skitsofrenian viemän miehen, hieman yli kolmikymppisen
isäpuoleni. Kuusivuotiaana katselin, kun isäni laskettiin valkeassa arkussa
maan poveen. Syvällisyydestä ja kuolemasta pinnallisuuteen ja turhuuteen. Olen laihdutuskuurilla, vaikka painoni on normaalin alarajoissa ja näytän ihan hyvältä jopa omasta mielestäni. Syynä tähän ovat yhteiskunta, mieleeni tunkeutuneet vääristyneet kauneuskäsitykset sekä vaatteideni yllättävä kutistuminen. Viikko sitten päätin, että nyt riittävät kermakakut, leivokset, ranskalaiset, pizzat ja jäätelö, joita ennen vedin antaumuksella lähes joka päivä. Koetin tuona kohtalokkaana lauantaina laittaa ylleni lempifarkkujani. Vyötärö tuntui hieman kireältä, ja housuja kiinni repiessäni tunsin metallinpalan kädessäni. Farkkujeni nappi irtosi. Eilen illalla koin toisen sodanjulistuksen läskejä vastaan, kun päätin miestäni ja itseäni ilahduttaakseni pukeutua korsettiin. Se meni kiinni hieman vaivalloisesti, ja jo parinkymmenen minuutin jälkeen jouduin riisumaan vaatekappaleen sen muoviluiden poratessa punaiset jäljet ihooni. Sota ihraa vastaan on siis täydessä käynnissä. Tai ei aivan. Kasviksia olen onnistunut lisäämään ja rasvaisen ruuan ja sokerin määrä on ollut lähes nollassa. Liikuntaa ei kuitenkaan laiska persaukseni ole kestänyt aloittaa. Se liimautuu vahvasti sängynpohjaan, tietokeen äärelle ja television eteen silloinkin, kun energiatasoni olisi tarpeeksi korkealla edes jonkinlaisen liikkumisen toimeenpanemiseen.
|
 ~*Today*~
I feel the same way about disco as I do about herpes.
-Hunter S. Thompson Kuka on Lenore?
20-vuotias metallimusiikkia rakastava blondi. Pitää auringosta, eläimistä, vaatteista, filosofoinnista, persoonallisista ja luovista ihmisistä, taiteesta ja suklaasta. Harrastaa joogaa ja lenkkeilyä koiran kanssa.
Lenore right now
Kuuntelee: Ramonesia Elämänkatsomus
Ei kuulu mihinkään uskontokuntaan, mutta buddhalainen ja hindulainen ajattelutapa lähinnä omia arvoja. Vegetaristi. Uskoo ikuiseen elämään (tai ainakin mielenrauhansa vuoksi yrittää).
Blogini löytyy myös
Upea sivupohja täältä:
Kävijälaskuri (asennettu 26.12.2007)
Lenoren taidetta
Lenore prefers real gentlemen (and has found hers already)
Otsikko kertoo jo yhden asian. Muuten miesihanne aika häilyvä käsite - Lenore on viimein tajunnut, että ensinnäkään ulkonäöllä ei oikeasti ole väliä (ellei nyt aivan Mr. Lordilta tai vastaavalta näytä!). Se ihminen, jota rakastaa, näyttää hyvältä kuitenkin. Yleensä sanotaan, että ulkonäköön ihastutaan, sisimpään rakastutaan. Lenore kuitenkin ihastui heti siihen sisimpään, koska vietti nykyisen poikaystävänsä kanssa niin paljon aikaa ennen, kuin alkoi seurustella tämän kanssa. Ensin tutustui, sitten ihastui.
Kuitenkin jos puhutaan Lenoren miesihanteesta, voi sitä kuvailla yhdellä sanalla: persoonallinen. Luovat ihmiset, erityisesti kitaraa soittelevat ihanat miehet (varsinkin kun he soittavat hänelle!) saavat sydämen pamppailemaan. Luonnetta pitää olla - kiltteys, romanttisuus, älykkyys ja luovuus kunniaan. Myös kyky mukautua allekirjoittaneen oikulliseen luonteeseen on erittäin suositeltavaa. ;) I heart Art
**Taiteilijat, joiden työt tuovat suuria ajatuksia ja tunteita: Salvador Dalí, Hugo Simberg, Albert Edelfelt, Akseli Gallen-Kallela (huomannette, että Suomen kultakauden taiteilijat ovat eritoten mieleeni.)**
**Kirjailijat, joiden teokset saavat luovuuden pursuamaan: Edgar Allan Poe, Charles Bukowski, Mika Waltari, Franz Kafka, Gabriel García Márquez, Lewis Carroll (ah, ihana Alice in Wonderland!)** **Elämää suuremmat elokuvat väsäävät: Hayao Miyazaki, Quentin Tarantino** Näitä tulee seurailtua:
|
