|
10.02.2009 - 21:37
Hyvästi Vuodatus rasittavine ongelmineen. En väitä, etteikö muilla blogialustoilla olisi ongelmia yhtälailla. Itse asiassa kohtasin jo yhden Bloggerin kanssa rivivälin tiimoilta, mutta onnistuin selvittämään homman. Eli siis ensimmäinen kirjoitukseni blogspotissa on nyt julkaistu. Samaa sontaa se on kuin täälläkin, ja ensimmäinen kirjoitus on heti oikea helmi. Sille ei nyt voi mitään, että olen negatiivinen. Taas vaihteeksi. Tänään tosin olin jo ihan iloinen - aurinko paistoi ja jopa lämmitti hiukan! Kävin myös kotona maistelemassa äidin ruokia. Olin autuaasti unohtanut, että veljen synttärit olivat tänään, ja jouduin katsomaan paria sukulaista ja yhtä kakaraa, joka tosin käyttäytyi varsin mallikkaasti käsikonsolin viihdyttävässä maailmassa. En minä oikeasti ole niin kamala ihminen - kyllä minä muistin, että veljen synttärit ovat ihan kohta. En nyt vain ollut päivästä ihan varma. Anyways, uusi osoite mieleni syvyyksiin (ja pinnallisuuksiin) on http://lenoresweirddream.blogspot.com/ Oli muuten vaikea keksiä osoitetta - lähes kaikki näpyttelemäni kummallisuudet olivat jo käytössä. Jää kyllä ikävä tätä upeaa blogipohjaa. Ehkä löydän joskus yhtä kivan. Kunhan jonkun sadepäivän ratoksi jaksan etsiä. 21.01.2009 - 14:23
~John Marcellus Huston Taas on hurahtanut kuukausi, enemmänkin. Ne päivät ovat menneet varsin erilaisissa tunnelmissa. Joulu oli pitkästä aikaa todella mukava. Lapsena se oli aina niin maagista. Nykyään sitä vain pelkää, mitä niistä paketeista paljastuu ja millaisia karmeita koriste-esineitä joutuu tällä kertaa laittamaan esille ollakseen loukkaamatta sen antajaa. Paketit olivat tänä vuonna kuitenkin hyviä ja seura ja ruoka myös. Uusi vuosi meni myös mukavissa, mutta hiljaisissa merkeissä – lähdimme karkuun kaupungin voimistuvia ääniä maalle, perheeni luo. Raketit paukkuivat kyllä sielläkin. Oli hyvä, että koiramme oli vanhuuttaan jo kuuroutunut sen verran, ettei kuullut ruudin rätinää. Sai olla viimeisen uudenvuoden aattonsa rauhassa. Hänet jouduttiin nukuttamaan noin viikko sitten. Melkein 15 vuoden ikä oli saanut takajalat jo voimattomiksi ja vatsastakin löydettiin suuri kasvain. Kaikki oli kuitenkin tapahtunut kovin nopeasti, ja vielä kuukausi sitten vaari oli varsin vetreissä voimissa. Jäin tietysti kaipaamaan ystävääni, joka oli tullut taloomme minun ollessa kuuden vanha. Hautajaisia ei ole vielä pidetty. Odottelemme tuhkia krematoriosta.
Minä en usko Jumalaan. En ainakaan siihen kristittyjen kaikkivoipaan isään. Se tuntuu vain liian paksulta. En myöskään usko Raamattuun enkä sen ristiriitaisuuksiin ja ihmiset eriarvoiseen asemaan asettaviin teksteihin. En usko siihen tekopyhyyteen, mitä moni ”uskovainen” pitää yllä. Joskus toivon, että uskoisin.
Kun katselen ja kuuntelen ihmisiä, joiden usko Jumalaan on vahva, olen joskus uskomattoman ärtynyt. Miten ajattelematonta, miten kritiikitöntä! Joskus olen miltei kateellinen. He vaikuttavat iloisilta, onnellisilta. Olisi varmasti helpompi elää, kun uskoisi jonkun suuremman voiman huolenpitoon ja siihen, että hänen sanaansa toteuttamalla teen oikein. Hän tietäisi, mikä ylipäänsä on oikein. Kyllä minä kuulun kirkkoon, ainakin vielä toistaiseksi. Äitini ei antaisi minun siitä erota. Pelkää kai kadotusta, vaikkei todellakaan mikään ”himokristitty” olekaan, jos tällaista sanaa voi tietynlaisista ihmisistä käyttää. En ymmärrä, miksi kirkkoon pitäisi kuulua, vaikka olisikin uskossa. Jumalan armo ei toivon mukaan ole kiinni rahasta, kirkollisverosta. Mieleeni tulee väkisin anekauppa. En ymmärrä myöskään sitä, miksi Jumalaan tulisi uskoa saadakseen iankaikkisen elämän ja välttääkseen kadotuksen. Jos Jumala on rakastava, anteeksiantava ja täynnä armoa, hän varmasti päästäisi luokseen joka ikisen ihmisraunion, joka ei kykene uskomaan tarkoitukseen ja siihen, että kaiken kurjuuden keskellä Jumala kuitenkin välittäisi hänestä. Onko Jumala niin itseriittoinen, ettei kestä sitä tosiasiaa, että moni ei hänen olemassaoloonsa usko? Uskominen on myös vaikeaa sen legendaarisen pahan takia. Helsinkiläismiehen koneelta löydettiin pornoa, jossa esiintyy lapsia vauvaikäisistä asti. Katselin videon, jossa norjalaisessa turkistarhassa pieni ketunpoika oli erotettu sisaruksistaan ja äidistään. Se oli yksin häkissä ja koetti päästä ruokakipolle vetämällä takapäätään kahdella etujalalla. Takajalat oli purtu poikki ja ne vuosivat verta. Lapset kuolevat nälkään samalla kun isot herrat syövät itsensä muodottomiksi. 16-vuotias tyttö joutuu joukkoraiskauksen uhriksi ja tehotuotetut eläimet kärsivät luonnottomissa tiloissa pienissä häkeissä. Missä on Jumala, kysyn vaan. Uskonnoissa usein kyseenalaistaminen on jo etukäteen tehty mahdottomaksi – Saatanahan tästä kaikesta on vastuussa. Eikö se kaikkivoipa Jumala nyt jo voisi laittaa luuta kurkkuun sille vihtahousulle?
Kun koirani kuoli, mieleeni tulivat tietysti kysymykset tuonpuoleisesta. Ne ovat päässäni usein, mutta voimakkaimmin niitä itseltäni kysyn juuri tilanteessa, jossa joku läheiseni on rajan ylittänyt. Kun elämä pakeni siitä pienestä eläimestä, joka makasi eläinlääkärin toimenpidepöydällä, mietin heti, minne hän meni. Illalla mietin sitä lisää. Kysyin sitä poikaystävältäni. Hänkään ei tiennyt. Kun lapsena kysyin, minne kissamme meni kuoltuaan, äiti vastasi perinteisen, monen lapsen kuuleman vastauksen: ”Se meni kissojen taivaaseen”. Olin hyvin pettynyt. Minä olisin halunnut sitten joskus itse taivaaseen mennessäni nähdä kissan taas. Leikkisimme siellä jossain pilvien päällä ja olisimme taas yhdessä. Nyt se olikin menossa kissojen taivaaseen. Sinne minulla ei kai olisi mitään asiaa. Kieltäydyin uskomasta teoriaa erillisistä taivaista ja äitini kanssa päättelimme sitten, että kaikki menevät samaan paikkaan. Olin tyytyväinen. Hetken. Äiti halasi koiramme pöydällä makaavaa ruumista ja kuiskasi sen korvaan: ”Nähdään sitten taas”. Se sai kyyneleet vuotamaan silmistäni vielä enemmän. Pelkäsin niin kovasti, että sitä hetkeä ei tule. Illalla pelkäsin sitä taas. Isäni oli aikoinaan se, joka koiran meille otti. Hän ehti nähdä sen kasvavan vain noin vuoden, ehkä vähemmänkin. En muista. Mietin, että koirani kirmasi nyt isän luo. Sen ei tarvitsisi olla yksin. Siellä olisi myös äitini toinen mies, joka kuoli pari vuotta sitten. Siellä he kaikki olisivat onnellisina, terveinä ja iloisina, odottamassa meitä muita niihin valtaviin taivaallisiin bileisiin. Siellä olisi myös kaksi edesmennyttä kissaani ja kaniinini siskonsa kanssa. Olisipa se niin. Tämän helvetin jälkeen sietäisikin päästä autuuden ja onnen täyttämiin juhliin, joissa ei ole krapula-aamuja.
Miksi minun on niin helppo uskoa, että minulla on persesyöpä ja neekerisankkeri, mutta elämän jatkuvuuteen uskominen on niin vaikeaa? Miksi koetan etsiä kummituksia ja saada ne kamerani linssiin ja miksi uskon niihin, mutten kuitenkaan aina tuonpuoleiseen? Sehän on täysin ristiriitaista! Äitini kertoi, että hän näki isäni noin kaksi vuotta tämän kuoleman jälkeen. Äiti makasi sängyllään keskellä päivää lukien. Ulko-ovi kolahti, isä tuli sisälle. Käveli äitini luo, silitti tämän päätä ja kertoi lähtevänsä nyt. Äiti sanoi minulle, että uskoo ihmisen olevan maan päällä sen pari vuotta. Ehkä joissain tapauksissa enemmänkin, joskus vähemmän. Jospa sieluna ilman ruumista samoillessa saa päättää, koska haluaa täältä maallisesta maailmasta poistua sinne suuriin bileisiin. Jotkut eivät ehkä tahdo pitkään aikaan – he rakastavat liikaa vielä maan päällä eläviä läheisiä ihmisiä (ja eläimiä), ja seuraavat näiden elämää kunnes ovat valmiita lähtemään. Ehkä heidän kanssaan, ehkä jo etukäteen. Näin hyvin mielenkiintoista ja pelottavaa unta tässä taannoin. Jouduin tappamaan itseni jostain syystä, ehkäpä olin sairas. Join myrkkymaljasta. Toisella kerralla sitä huulilleni nostaessa tunsin, miten voima pakeni käsistäni, enkä saanut kulhoa kunnolla ylös. Asetuin makaamaan koirani ja kissani vierelle kun hiljalleen kaikki pimeni. Sitten heräsin. En unesta, vaan unessa. Olin sielu, pelkkä henki. En päässyt lähtemään eteenpäin. En saanut kontaktia kehenkään. Silittelin koiraa ja kissaa. Ne reagoivat siihen, ei kukaan ihminen. Viimein aloin saada kontaktia veljeeni. Juttelin hänen kanssaan paljon. Päätin vain odottaa, että pääsen lähtemään. Mietin, että voisin mennä pelottelemaan eläviä paiskomalla tavaroita ja leikkimällä poltergeistiä. Sitähän minä olen aina toivonut, kykyä muuttua näkymättömäksi ja sitten pelotella ihmisiä. Ei huvittanut. Silloin oli tosi kyseessä – pelkäsin, että olen ansassa kahden maailman välissä. Leikkiminen ei jaksanut kiinnostaa.
Onhan myös mahdollista, että elämä on pelkkää biologiaa. Siihen en halua uskoa, en oman mielenrauhani ja kaikkien elävien ja kuolleiden takia. Saattavathan ihmiset mennä myös sinne taivaaseen, samoilla maan päällä henkenä tai vaikka syntyä uudelleen. Sitä minä en haluaisi – kuinka turhauttavaa olisikaan miettiä jokaisessa elämässä uudelleen, mitä kuoleman jälkeen tapahtuu ja huolehtia siitä. Koko kierto aina uudelleen, kunnes Nirvana koittaa. Siihen kuoleman hetkeen saakka tämä mietintäni täällä maan päällä varmasti jatkuu. Ellen satu saamaan iskua päähäni ja kuulumaan niihin onnellisiin, kritiikittömiin ja hyväuskoisiin, mutta ah niin kadehdittaviin ihmisiin.
Pics by Lenore Jk. Kaikki laatikkoni ovat ajoittain kadonneet, samoin kuin profiilikuvani. Tekstin koko vaihtelee suuresti eri selaimia käytettäessä. Anteeksi siis liian pienestä/suuresta tekstistä. Olen saanut tarpeekseni Vuodatuksen ongelmista. Koska en ole tietokonenero ja koen koneen kanssa taistelun hyvin turhaksi toiminnaksi, tulen siirtymään pian blogspotin pariin. Säästän kuitenkin vanhat kirjoitukseni ja laitan kumpaankin blogiin linkit toisiinsa. Seuratkaa siis tilannetta. (: 05.12.2008 - 22:27
Vihdoin tilille tipahti se kolminumeroinen summa, ja painuimme tekemään ruokaostoksia. Vaikka olemmekin eläneet viimeiset kaksi viikkoa vanhemmilta saaduilla armopaloilla, emme vieläkään osaa olla syömättä ulkona. Vierailu kuuluisan patonkiketjun ravintolassa maksaa kympin per pää, ja kotiin kärrätyille pizzalaatikoillekin kertyy hintaa. Tällä kertaa emme kyenneet vastustamaan rasvassa kärisevistä ranskanperunoista leviävää orgastisen ihanaa tuoksua. En kuitenkaan vaivautunut parin korttelin päässä sijaitsevaan pienempään ja rauhallisempaan Heseen. Perkeleen Sokoksen ravintolamaailma. Nyt ei tule enää edes käveltyä vähän pidemmälle lihomaan. Mieheni ehdotti, että menisimme istumaan hieman kauemmas tiskin hampurilais-valomainosten helvetillisen hehkun alta. Vein rasvaisen nautintoni pöytään puljun keskivaiheille sanoen, että ukkoni ehdottama pöytä oli aivan liian lähellä lasten leikkipaikkaa. Viereisessä pöydässä istuva, about 3-kymppinen nainen katsoi minua ilmeisesti hyvin verisesti loukkaantuneena. Pieni, vaaleanpunainen ja ryppyinen ihmislapsi makasi vaunuissa silmät ummessa, autuaan tietämättömänä ympärillään kärisevästä tehotuotetusta lihasta ja kapitalistisista markkinavoimista. Kyseinen nainen ei varmasti ärsyttänyt minua siinä määrin, mitä minä ärsytin häntä. Naisena minun pitäisi kai hihkua ihastuksesta aina nähdessäni pienen lapsen makaamassa vaunuissa puistossa tai pyytämässä lelua äidiltään marketissa. En ole ihastunut. Olen harvinaisen välinpitämätön. Joskus jopa vittuuntunut. Polvilleen Halpa Hallin lattialle heittäytyvä, kurkkunsa karheaksi rääkyvä muksu, joka ei tällä kertaa saanut sitä kimalteilla koristeltua My Little Ponya, ei sykähdytä. Miehen suusta kuultuna negatiivinen kommentti ruinaavista kakaroista on täysin hyväksyttävä. Ei minun suustani. Perhetuttumme tuli käymään. Hän oli juuri saanut pojan. Hänellä oli mukana kyseinen rakkauden hedelmä sekä autollinen pikku pellavapään tavaroita. Hän puhui tapansa mukaan paljon. Se oli hyvin ikävää – juttua kun ei riittänyt muusta kuin vauvoista. Rintaruokintaa, puklausta, kiinteää ruokaa, juoksevaa ruokaa, vaippoja ja paskaa. Koko kämppä haisi jälkimmäisenä mainitulta vaipan vaihdon aikaan. Meinasin oksentaa. Tuttuamme nauratti. Minua ei. Myös kummitätini tuli käymään. Hän oli juuri saanut kolmannen lapsensa ja tunkeutui taloomme pieni käärö sylissään. Sekin oli hyvin ikävää. Poistuin epäkohteliaasti huoneeseeni ennen, kuin hän ehtisi avata suutaan ja vaipan teippejä. Television kotivideo-viihdeohjelmassa äiti maalasi jälkikasvunsa perseen sinisellä värillä ja painoi kakaran takaliston kuvia valtaviin kankaisiin samalla tavalla, kuin me ala-asteella teimme muotoilemillemme perunoille. Ostoskeskuksen kahvilassa kokoontuvat ennen keskipäivää eläkeläiset, pari lintsaavaa yläasteikäistä sekä joukko vaippaikäisiä ja heidän äitejään. Mammakerho keskustelee lapsista. Yksinomaan lapsista. Alle 30-minuuttinen juttutuokio on heidän ainoa kosketuksensa ulkomaailmaan. Tuttavaperhe varaa matkan jonnekin lämpimään. Kohteen tulee toki olla lapsiystävällinen – hyvästi aikuisten syntiset ilot, tervetuloa saksalaisia lapsia vilisevät vesiliukumäet ja muksujen kädentaitopajat. Minusta ei koskaan tule sellaista äitiä. Tuskin tulee äitiä ollenkaan. Jos sellainen vahinko kuitenkin joskus sattuu, annan ystävilleni luvan ampua minut, jos löytävät minut aamupäivän mammaklubista tai vauvojen värikylvystä. Usein kakarat siis vain ärsyttävät. Ja lapsikeskeisyys. Kaupunkimme uudenvuoden ilotulitusta on pyydetty aikaistettavaksi, jotta lapsiperheetkin pääsisivät mukaan. Minä vaadin nähdä ne komeimmat raketit silloin, kun vuosi näillä leveysasteilla vaihtuu, en minuuttiakaan aikaisemmin. Vituttaa. Oma on kai ongelmani. Minä ja kaikki alle kouluikäiset emme mahdu samaan kaupunkiin. Muutan jonnekin, jossa ihmisyys ja himo ovat tuntemattomia käsitteitä. Mieheni unelma on päästä matkustelemaan paljon. Hänen unelmansa on myös nähdä minut vatsa pystyssä, olla mukana synnytyksessä ja parin vuoden päästä vielä toisessakin. En ole ollenkaan vakuuttunut, olenko minä se nainen. Nainen, joka pystyy hänen unelmansa toteuttamaan. Matkustamaan lähden kyllä mielelläni. Siis niihin New Yorkin seksikkäimpiin baareihin, Kuuban kuumille kivikaduille ja romanttiseen Pariisiin harrastamaan huumaavaa seksiä kahden hengen sviittiin. Moni sanoo, että kyllä sinäkin vielä aikuistut ja ymmärrät. Kyllä sinäkin vielä ihastelet silmät kirkkaina vaunuissa nukkuvia lapsia. Voi, hän on aivan isänsä näköinen. Paskat. Kaikki ne ovat aivan saman näköisiä. Toisilla on paksut hiukset jo syntyessään. Useimmat ovat kaljuja. Siitä huolimatta he sanovat niin. Ja että laajennat maailmankuvaasi kun saat sen lapsen. Ei jos, vaan kun. Ja jos jos ei olekaan jos vaan kun, maailmankuvani pikemminkin pienenee. Olen jo monesti unohtanut itseni ja joutunut etsimään itseni taas uudelleen. Lapsen kanssa unohtaisin varmasti lopullisesti. Ehkä en siis saa koskaan lasta. Moni tulee hoputtamaan. Moni tulee ihmettelemään. Ja moni tulee pettymään, kun täytän 40 vuotta. Tai sitten vain antaudun mieheni toiveille ja yhteiskunnan odotuksille. Ja omalle mahdolliselle vauvakuumeelleni. Vannoinhan minä aikoinaan, etten koskaan pukisi ylleni pillifarkkuja. Omistan viidet.21.11.2008 - 23:30
Punaviinilasissa on vielä tilkka. Yötaivas peilaa uuden lumen peittämää koskematonta maata. Pelkäsin ensin, että kummallisen hehkun aiheutti ydinlaskeuma, ja odotin kiivaasti ylimääräistä uutislähetystä. Makuuhuoneen ikkunasta näkyi valkeita hiutaleita. Tiesinhän minä jo ennestään, että olen hullu. Apokalyptiset kuvitelmat ja harhaluulot saavat joskus vallan. Etenkin alkoholin vaikutuksen alaisena. Olen taas onnellinen. Iloinen. Kuin lapsi. Kuollut maa saa levätä kauniin lumipeitteen alla. Katselen rakkaani suloisen unen kiinni painamia luomia. Hieroin hänen selkäänsä ja niskojaan kynttilän valossa. Öljyssä tuoksui Ylang Ylang, kaiuttimista Guns´n Rosesin Sweet Child of mine. Hän nukahti siihen. Olisin toivonut, että hän olisi pysynyt hereillä. Minä olin niin romanttisella tuulella. Ei sille voi mitään, jos on väsynyt raskaasta työviikosta. Hyvää yötä, rakas. Metallica
laulaa äidistä. Let my heart go. Let your son grow. Mama, let my heart go. Tunnen
sanat omakseni. En äidin osalta. Vieressä nukkuvan elämäni. Minulle suositeltiin tänään vaihtoon lähtöä. Sanoin nauraen, ettei minun anneta. Se on oma päätöksesi, sanottiin. Ei, ei se ole. Jos minä päätän niin, joku muu päättää jotain toisin. Hän ei anna minun mennä. Ei koskaan. Ymmärrän sen. Joskus silti mietin, miksen voi olla rakastunut ja vapaa samaan aikaan. Ystävien kanssa myöhään ulkona. Ehkä jonkun toisen kanssa olisin. En halua ketään muuta, haluan vain hänet. Katselin hänen suloisen unen kiinni painamia luomiaan. Rakkaani. Elämäni. Kahlitsijani. Vangitsijani. En tiedä, mistä ne kyyneleet tulivat. Siitä, että olin onnellinen. Onnellinen, vaikkakin kahlittu jalastani. Elämä on helpompi kohdata kaksistaan. Joskus harvoin olisi toisin. Let my heart go 19.11.2008 - 14:29
Ulkona sataa lunta. Vihdoin täälläkin päin Suomea. Vaikka enimmäkseen vihaan talvea, sen kylmyyttä ja kovuutta, rakastan lumisadetta ja lunta yleensäkin. Estetiikan takia, tietenkin. Talviurheilua ei vilukissan perseeni kestä harrastaa, enkä mitenkään nauti kylmistä, pimeistä kauppareissuista ja koulumatkoista. Voisipa vain virua sisällä koko talven katselemassa ikkunasta, kuinka pakkanen taistelee lämpenevää maata vastaan. Kannattaa nauttia kimmeltävästä lumesta jos ja kun vielä voi. Olenpa taas positiivisella tuulella.
Toinen kerta oli ulkomailla. Kävelimme sinisen Atlantin ympäröimällä saarella äitini ja veljeni kanssa. Jäin jälkeen liikennevaloissa, joita oli vaikea seurata kirkkaan auringonpaisteen takia. Palmut heiluivat raikkaassa, lämpimässä tuulessa ja valo sai kauniin mosaiikkikadun näyttämään kultaiselta. Suomessa oli samaan aikaan loskainen ja sateinen marraskuu. Minä en sitä tiennyt. Se ei kuulunut millään tavalla minulle. Siinä äitiäni ja veljeäni saavuttaessani minut valtasi taas se tunne. Onnen euforia. Tunsin eläväni. Tämä on elämää, tämä on sitä, miten minä haluan olla aina.
Kun mietin enemmänkin pieniä hetkiä ja hetkellistä tietyn
tunteen saavuttamista, tulee mieleen olemassaolon kyseenalaistamisen tunne. Ne
hetket, kun alkaa oikeasti epäillä, onko tämä todellista. En puhu nyt
päihteiden vaikutuksen alaisena koetuista illuusioista, vaan vain oman
hulluuden juovuttamasta tilasta. Joskus kun herään päiväunilta, en tiedä, onko
aamu vai ilta. Menen keittiöön, eikä ketään näy missään. Kadulla ei ole
ihmisiä. Odotan, että edes yksi auto ajaisi ikkunasta näkyvistä
liikennevaloista ja todistaisi, että olen olemassa. Tai etten ole ainoa, joka
on olemassa. Eskapistisen luonteen luulisi nauttivan tästä kummallisesta,
hiukan pelottavasta mutta niin kutkuttavasta tunteesta. Sillä hetkellä se ei
ole yhtään hauskaa. Pelkästään ahdistavaa ja jollain tapaa tyhjää. Viimein
avomieheni kolistelee ovella ja sanoo tuoneensa suklaata kaupasta. Punainen
auto pysähtyy liikennevaloihin. Thank God. Palaanpa vielä maallisempiin asioihin. Olin tänään hierojalla,
ensimmäistä kertaa elämässäni. Se oli ihanaa. Paitsi että hieroja puhui
jääkiekosta, josta minä ymmärrän vain sen, että Ruotsi ei hitossa saa voittaa
Suomea. Olen menossa uudelleen ensi viikolla, en tosin vielä tiedä, millä
rahalla. Kaksi laskua odottaa maksuaan (onneksi eivät kovin isoja) ja
yhteenlaskettu kukkaroidemme sisältö on muutaman kympin luokkaa. Tällainen minä
olen. Ei huolta huomisesta. Huono juttu raha-asioissa ja erityisesti
koulunkäynnissä. Olen kyllästynyt parantelemaan vikojani, joille on hyvin
vaikea tehdä mitään, kuten tälle negatiivisella tavalla hetkessä elämiselle.
Joulun jälkeen keskityn laihduttamiseen (kyllä, tämä nykypäivän ulkonäkökeskeisyys
ja alipainon rajalla keikkuminen ovat syöpyneet minunkin mieleeni).
Hedonistille se on jopa helpompaa kuin kyetä muuttamaan työlääksi osoittautunutta
luonteen ominaisuuttaan. Vasta viiden kilon jälkeen on aika muuttua
huolehtivammaksi ja huolellisemmaksi. Jos silloinkaan. 14.11.2008 - 13:57
Täällä taas. Tässä maailmassa taas. Olen juossut, kärsinyt, kiirehtinyt ja ikävöinyt. Ollut hukassa jossain. Hukassa itseltäni. Loppukevennys. Olemme miettineet, miksi kaniinimme näyttää joskus jakkihärältä. Ehkä se pystyy vetäytymään jotenkin kasaan.  Jatkan blogaamista taas tällä erää. Tiedoksi siis, jos joku tätä vuodatusta luki ja haluaisi lukea lisää. 28.09.2008 - 22:59
Olen epätaiteellisella ja tylsällä tuulella, enkä keksi mitään järkevää kirjoittamisen/valittamisen aihetta. Voi tosin olla, ettei elämässäni tapahdu mitään kiintoisaa. Parempia aikoja ja tapahtumarikkaampia päiviä odotellessa varastan ainakin parissa muotiblogissa näkemäni idean ja listaan elämäni aakkoset. Siihen sentään aivokapasiteettini jopa tällaisen lobotomia-fiiliksen aikana kykenee. (En tiedä, mistä nuo valkoiset viivat/alueet tekstin ja kuvien alla tulivat enkä nyt jaksa välittääkään. Koittakaa kestää.) A Astrologia, Aatu-kissa R.I.P <3,
Angstaaminen (tässä iässä….) B
Bloggailu, Baarit C Creative
mp3-soitin D Digitaalinen kulttuuri (pääaineeni
yliopistossa) E Eskapismi, Eläimet (kisut, puput, koirat, norsut, bambit ja vauvatiikerit erityisesti), eläminen, Edgar Allan Poe  F Filosofia ja filosofointi G Grillaaminen (kasvikset ja kala) H Haaveilu, Hedonismi I Individualismi, Illuusiot J Jooga K Kuolema (aina niin kiinnostava miettimisen, pelkäämisen ja pohdiskelun aihe) Kirjallisuus, Kesä, Kylpyamme<3, Kustaa (kissani), Kynttilät L Laulaminen (vaikka tällä äänellä sitä ei
kannattaisi harrastaa), Laiskottelu M Mikko<3, Musiikki, Metallica, Muoti, Mr. Stabby, Myrsky  Mr. Stabby N Nukkuminen O Oma kämppä (ihana kaksio keskustassa<3) P Psykologia, Paranormaalit ilmiöt, Pimeys Q Q (siis Kuu) R Rakkaus, Ruoka S Sisustaminen, Saamattomuus, Sauna, Sepi
(koirani) T Taide, Tanssiminen, Taidehistoria
(sivuaineeni) U Unet V Vegetarismi, Vaatteet, Vittuilu W Wanhat kauniit asiat (muoti, valokuvat,
esineet…) X Xtra isot karkkipussit Y Yö (ei se bändi) Z Zeta (sisäpiirijutusta syntynyt lempinimeni,
lähinnä veljeni käyttämä) Ä Äiti Ö Öljyvärit Joo varmasti unohdin jotain tai kirjoitin aakkoset väärään järjestykseen. Kani (Mr. Stabby, kuvassa ylempänä) puri kannettavan johdon katki ja akku on lopuillaan. Sähkömies-avomieheni johdonkorjaamisoperaatioon ryhtymistä ja inspiraatiota odotellessa... 15.09.2008 - 12:58
Vihdoin pääsen taas kuluttamaan päiväni epätodellisten ihmissuhteiden, sähköisten heräteostosten ja todellisen ajanhukan parissa: kävimme ostamassa sen paljon puhutun Mokkulan ennen kuin opintotuki ehtii loppua. Kaikkien opiskelijoiden, työttömien ja muiden elämäänsä tukien varassa elävien paras ystävä KELA kun päätti maksaa tuet vasta puolessa kuussa alkukuun sijaan. Äitini joutui maksamaan ensimmäisen vuokran, ei siihen ekaan heti kehtaa lykkäystä pyytää vaikka Kansaneläkelaitoksen ynseä työntekijä niin puhelimessa kehottikin tekemään tiedustellessamme, voisiko se tuki nyt alkaa virrata tililleni ajoissa. Hyvä puoli tässä on se, että minulle jäi nelisensataa ”ylimääräistä” rahaa. Tästä Oton näyttöpäätteellä polttelevasta rahamäärästä seurasi ostosreissu naapurikaupunkiin viime perjantaina. Olisi minulla ollut yksi seminaari ja taidehistorian luento, mutta erään vaateliikkeen sivuilla näkemäni upea mekko oli tärkeämpi. Jopa niin tärkeä, että varasin sen täältä Porista käsin ja lähdin ajamaan 20-vuotiaalla Opel Kadetillani sata kilometriä per suunta saadakseni sen luomuksen käsiini. Nyt se riippuu vaatekaapissani kunniapaikalla. Oli siis sen arvoinen reissu. Totta kai shoppaholicin käsiin tarttui muidenkin liikkeiden muovi- ja paperikasseja sillä reissulla. Tai oikeastaan avomieheni, hän kun sai tietenkin toimittaa muulin virkaa. Onpa hassua kutsua häntä tuolla nimellä. Ei, ei siis muuliksi vaan avomieheksi. Jotenkin todella ihanaa. Ei enää pelkkä poikaystävä, vaan oikein avomies. Kuulostan aikuisemmalta kun minulla on avomies poikaystävän sijaan. Laihdutuskuurini ei etene toivotulla tavalla. Tälläkin hetkellä mussutan eilen videovuokraamosta ostamiamme karkkeja. Vaikka meidän piti syödä rasvaa, suolaa ja sokeria pääasiassa sisältäviä ruokatavaroita vain yhtenä päivänä viikossa, on se nyt joka viikko venynyt vähintään kolmeen päivään. Mikä helvetti siinäkin on, ettei ihminen voi keksiä muuta tekemistä ja ajattelemista herkkujen syönnin ja niiden pakkomielteisen ajattelemisen sijaan? Krooninen hedonismi on kai syypää. Perjantaina ostosten teon lomassa eksyimme (täysin suunnitellusti) Rax-pizzeriaan. Illalla söimme suklaata, sipsejä, juustonaksuja ja Hesburgerin rasvaa valuvia ranskalaisia juoden lonkeroa, siideriä ja olutta. Avomieheni pikkuveli tuli kylään, täytyihän meillä tarjottavia olla! Lauantaina vedimme tortilloja. Ne eivät kai ole erityisen rasvaisia, jos käyttää kevytjuustoa ja kevytkermaviiliä niiden välissä. Ne kuitenkin maistuvat minulle vähän liiankin hyvin, ja pian niitä kirottuja rullia tuli vedettyä täysin holtiton määrä. Eilen, sunnuntaina olivat vuorossa Subwayn patongit (ei siinä vielä mitään) sekä valtava pussi videovuokraamosta ostettuja karkkeja. Ja tänään, maanantaina mussutan sitä XXXL-pussin sisältöä vieläkin. Joku raja pitäisi vetää jonnekin, jotenkin. Olisi pitänyt aikoja sitten. Onneksi olen melko vaikeasti lihovaa sorttia – muuten olisin kai jo pienen talon kokoinen. Talosta puheen ollen, sisustaminen ei ole edennyt sitten yhtään. Lattialla lojuu vain enemmän tavaraa päivä päivältä ja tiskivuori kasaantuu. Auttamattoman laiskuutemme ja viitsimättömyytemme takia ostimme pahvilautasia ja –mukeja. Ikäväkseni huomasin niiden hinnan olevan melko korkea- taitaa siis sittenkin se tiskaaminen olla parempi vaihtoehto. On tämä eläminen vaikeaa. Meillä oli yliopistossa kastajaiset viime keskiviikkona. Saavuimme ensin auditorioon, jossa diskomusa soi ja jokaiselle jaettiin siideri tai kalja. Aivoni eivät olleet pitkään aikaan saaneet alkoholia, ja se yksi tölkki kipusikin jonkin verran päähän. Sen verran, että askartelin itselleni iloisesti pahvista kuusen muotoista hattua, joka kertoi kaikille olevani humanististen tieteiden linjalla. Kauppatieteilijät saivat pupunkorvat. Minäkin olisin halunnut. Tyydyin taiteilemaan pupun kuuseni juurelle. Kun siiderin kuplinta alkoi haihtua päästäni, kävi olo lähes sietämättömäksi. Seisoin keskellä toria kuusihattu päässä ja jätesäkki päällä kilpailemassa haalarijuoksussa täysin tuntemattomista ihmisistä koostuvan ryhmäni kanssa. Tämän typerän tehtävän jälkeen oli vuorossa jotain vielä tyhmempää – rasteja ympäri kaupunkia. Minua ei huvittanut leikkiä ja pelleillä. Ei siinä seurassa, ei sinä iltana, ei sillä tavalla eikä varsinkaan pahvikuusi päässä. Olin jo vähällä lähteä kotiin. Tutorit pyysivät minua tulemaan edes parille ensimmäiselle rastille ja sitten päättämään, jättäisinkö sen pelleilyn heti vai sitten. Lähdin mukaan kai siksi, etten osannut päättää lähtisinkö vai jäisinkö. Go with the flow. Ensimmäisellä rastilla piti improvisoiden esittää katkelma jostain elokuvasta. Me esitimme Leijonakuningasta. Koko touhu oli paitsi oman huumorini ulkopuolelle jäävää pelleilyä, myös tylsää ja yksinkertaisesti älytöntä. Toisella rastilla piti kävellä puujaloilla. En osannut, joten minun ei tarvinnut kävellä. Kolmannella rastilla oli vuorossa tukkihumalaa. Siinä vaiheessa aloin jo olla mukana touhussa. En voisi enää lähteäkään kuusihenkisestä ryhmästäni. Lopuilla rasteilla alkoi yllätyksekseni olla jo ihan hauskaa. Jopa kaljakorien päällä kävely kananmuna suussa ja samalla rastilla kerrottava itse keksimä rivo juttu tuntuivat jo ihan luontevilta ja hauskoilta asioilta. Olinhan kiertänyt samassa porukassa ja ääliömäisiä temppuja täysin selvin päin tehden jo muutaman tunnin. Jatkoille yökerhoon en enää viitsinyt lähteä, mutta täytyy myöntää, että ihan hauskaa se touhu loppujen lopuksi oli. Jopa pahvikuusi päässä ja täysin tuntemattomien ihmisten kanssa suoritettuna. Seuraavana olisikin sitten vuorossa opiskelijoiden risteily ja myöhemmin samassa kuussa halloween-juhla. Sitä odotankin todella innokkaasti – minä kun olen aina rakastanut kaikenlaisia naamiaisia ja pukeutumista tarumaisiin asuihin. Etenkin halloweeniin liitettävä mystiikka ja synkkyys vetoavat negatiiviseen luonteeseeni ja mystiikan janooni. Olenhan Aurinko-Kalat. Kuvassa minä viime halloweenina kaverin bileissä. Kai jotain samanlaista pärstään tänäkin vuonna. Myös poikaystävälle - anteeksi avomiehelle, maalaan jotain naamaan. Kävimme jo hakemassa Punanaamiosta asun hänelle – meistä tuleekin tosi näyttävän näköinen ja matchaava pari. Muut ovat takuulla pukeutuneet pikku-pirunsarviin ja lännenhattuhin leikkimielellä. Hyvä että edes jotkut ottavat halloweenin vakavasti. 03.09.2008 - 16:34
Yliopistossa on kauheaa. Meille pidettiin ensimmäistä infopäivää tänään, enkä tapani mukaan ymmärtänyt yhtikäs mitään. Lukujärjestysten teko tuntuu mahdottomalta tehtävältä varsinkin, kun pitäisi jo tietää kaikki kurssit, joille haluaa syyslukukautena osallistua. Yksikköni ihmiset ovat pääaisassa rumia, vähintään kolmekymppisiä ja tylsiä. Siis koko yliopisto on takuulla täynnä samanlaisia. En halua käydä siellä enää. Noin olisin takuulla raapustanut päiväkirjaani vielä viikko sitten. Tulevaisuus näyttää kuitenkin jo paljon kirkkaammalta: Osasin tehdä lukujärjestyksen, olen ilmoittautunut jo muutamalle kurssille, saan opiskella kauan haaveilemaani taidehistoriaa sivuaineena ja olen jo onnistunut tutustumaankin yhteen yksikkömme oppilaaseen. Eikä hän ole ruma, kolmikymppinen tai tylsä. Eritoten odotan bileitä ja juhlia: halloweenia, akateemista vappua, opiskelijabileitä ja –tapahtumia. Mukava juttu on myös se, että mukaan saa ottaa oman poikaystävän tai vaikka pari kaveria juhlimaan pikkujoulua tai pukeutumaan naamiaisiin. Minähän en muihin tutustu, elleivät ne muut tutustu minuun. En edes humalassa. Koska yliopisto, jossa käyn on yliopistokeskus, siellä on myös valtavan laaja ainevalikoima. Paikassa siis toimii monen eri yliopiston yksiköitä. Itse kuulun Turun Yliopiston listoille. Yliopistokeskuksessa opiskelun hyviä puolia ovat myös erilaiset ihmiset: siellä näkee muidenkin aineiden opiskelijoita kuin vain omansa. Ei siis pelkkiä harakanpesä päässä ja pussihousut jalassa käveleviä ah niin boheemeja humanisteja. Myös naurettava lapsellisuus ja kyttääminen muun muassa poissaolojen osalta, jota oli runsain mitoin havaittavissa vielä lukiossakin, on poissa. Viva academic freedom! Olemme saaneet suht koht kaikki tavarat raahattua sinne neljänteen kerrokseen. Viimeinkin tämän laiskamadon perse revitään irti sohvasta – talossa kun ei ole hissiä. Muuttaminen ja kämpän sisustaminen tosin ei olekaan niin mukavaa puuhaa mitä alussa kuvittelin. Vanhan ranskalaisen rakkauselokuvan mieleen tuova kylpyhuone vaaleanvihreine, kauniisti rapistuneine kiviseinineen ei ole vielä saanut kultaisia somisteita ja ruskeaa lattiamattoa – eikä näillä näkymin hetkeen saakaan. Olohuoneessa ei vallitse salaperäinen, itämaissävytteinen tunnelma. Ainoastaan suitsukkeet käryttävät makuuhuoneessa yöpöydällä, joka ei mitenkään sovi yhteen muun sisustuksen (sen vähän, mitä siellä nyt on) saati unelmieni sisustuksen kanssa. Nukumme lattialla patjoilla, jotka yön aikana luistavat erilleen ja väliin jäävään koloon putoaminen tietää seuraavan päivän infernaalista niska- ja selkäsärkyä. Ateriointi tapahtuu XL Suojatakkeja-tekstillä varustetun pahvilaatikon päältä. Onneksi ei sentään lattialta. 52 neliötä. Yksi sohva, patjoja ja yöpöytä. Loistavaa. Lähden äitini kanssa kiertämään kirppiksiä kelvollisten kalusteiden toivossa heti, kun hänen tilinsä tulee. Vielä ainakin kolmisen viikkoa kaikuvassa olohuoneessa. Itselläni on tilillä tasan 7 euroa ja 88 senttiä. Bensiini on lopussa, jääkaapissa on vain valo ja minä haluan shoppailla. Vaikea yhtälö kerta kaikkiaan. Olen seurannut nyt jonkin verran ruudussa pyörivää koko kansan suosikkiohjelmaa Big Brotheria, enkä todellakaan ymmärrä, mikä siinä ilmeisen tyhmien ja julkisuudenkipeiden tavisten alennustilassa niin kiehtoo. Tai oikeastaan ymmärrän. Televisiossa itsestään täyden pellen tekeminen on kai näiden ihmisten päämäärä, ja sehän se vasta hauskaa on. Kiinnostavathan 4D-kokumentitkin ja kaikenlainen sosiaaliporno. Formaatin keksijä on kyllä ollut nero - onhan sen örvellyksen seuraaminen ilmeisen viihdyttävää. Myönnän, että nauroin eilen sarjan kiintiöhomon tuskaista itkua ja huutoa kahden talon asukin riidellessä kovaan ääneen ja haukkuen tosiaan huoraksi ja lehmäksi. Niin, ja yläkerrassa paneskeltiin samaan aikaan. Kyse onkin vain siitä, kehtaako kukaan tunnustaa katsovansa kyseistä tositelevisiota ja jos kehtaa, on vaarassa leimautua tyhmäksi. Ja mikäli tällaisen menee tunnustamaan, on tuo leima sille ihmiselle ihan oikein. Komeilee se leima nyt minunkin otsassani. Ja se tosiaan on minulle ihan oikein. Päivitysväli saattaa venyä taas jonkun verran, riippuu miten sinne nettiin pääsen. On tämä köyhän opiskelijan elämä vaan niin ihanaa. 22.08.2008 - 00:11
Kävipäs se yllättäen. Vielä viikko sitten ajattelin, että asun täällä peräkylässä vielä kaksi viikkoa. Välittäjä soitti minulle tänään. Sanoi avaimen olevan saatavilla heti. Hieno homma, saa alkaa kantaa kamaa sisään. En olisi ehkä aivan vielä halunnut tehdä sitä. Toisaalta puhkun intoa. Oma koti, oma pesä oman kullan kanssa. Mikä voisi olla ihanampaa? Koulukin alkaa maanantaina takuulla kiinnostavalla infoviikolla. Kaikki tapahtuu samaan aikaan ja niin nopeasti. Niin ihanan ja kauhean jännittävää! Äiti käski hoitaa muuttohommia koko viikonlopun. Me karkaamme naapurikaupunkiin ostoksille. Viimeiset vajaat kolmesataa polttavat taskussani siihen malliin, että on pikaisesti saatava uusia tavaroita. Tiedän, että sille rahalle olisi muutakin käyttöä tässä elämäntilanteessa. Järki on jättänyt tämän materialistisen sielun aikoja sitten. Tapanani on väijyä iltapäivälehtien sivuja ja etsiä liioiteltujen ja mahdollisimman keltaisten juttujen seasta jotain oikein mehevää, jota saa sitten illan ratoksi kauhistella kavereiden kanssa. Viimeksi silmäni osuivat eritoten presidenttimme letkautukseen, jossa hän ehdotti yhtä lisäkoulupäivää kerran kuussa. Joka kuukausi lapset pakotettaisi heräämään aikaisemmin yhtenä lauantaina ja matkaamaan rangaistuslaitokselle (näin me sitä silloin peruskoululaisina kutsuttiin - oi niitä angstin täyteisiä aikoja!) . Tämä lauantai käytettäisi taiteisiin ja liikuntaan, koska niitä on nyt aivan liian vähän kouluissamme. Minusta tällainen ratkaisu olisi huutava vääryys. Jos itse olisin koululainen, alkaisin takuulla kapinoida taiteita ja liikuntaa vastaan. Se kapina kestäisi monta vuotta koulusta pääsyn jälkeenkin. Tulos olisi täysin päinvastainen toivotusta. Niinhän kävi minulle jo. Liikunnan osalta. Minä en pitänyt siitä, että minut pakotettiin tekemään jotain. Etenkin jotain fyysistä. Olin piikki jokaisen liikunnanopettajani lihassa, aina peruskoulun ensimmäisestä luokasta lukion viimeiseen. Poltin itseni tahallani pesäpalossa, juoksin hitaasti jalkapallokentällä. Välttelin verkon takaa kiitävää lentopalloa ja annoin sen mätkähtää maahan vierelleni. Ala-asteella jääpallopelissä oli liian vähän mailoja pelaajiin nähden. Kas kummaa, juuri minulle ja parhaalle ystävälleni ei annettu mailoja. Saimme olla puolustajia ja ottaa pallon kiinni käsin, koska meistä ei kuitenkaan olisi mitään hyötyä kentällä ja maalivahteina päästäisimme pallon takuulla maaliin tahallamme. Keskityimme seisomaan maalin kummallakin puolella tikkusuorassa leikkien toteemipaaluja, jotka järjestelmällisesti huusivat ulkomaalaiskorostuksella: "Tahto maila, tahto maila, tahto maila…!" Emme saaneet mailoja. Liikunnanopettaja kihisi kiukusta meidän joukkueemme jäsenten kauhulla odottaen, koska taas pallo menisi maaliin. Se meni useasti. Toteemipaalut kun eivät liiku. Minut on aina valittu viimeisten joukossa liikunnantunnilla jo ennen sitä, kun päätin alkaa kapinoida auktoriteettia vastaan. Siitä se kapina kai alun perin alkoi. Minun ja ystäväni mielestä ei ollut mukavaa, miten jotkut fyysisesti huonommassa kunnossa olevat tai urheilua harrastamattomat saivat aina jäädä viimeisiksi kun paremmat urheilijat (=paremmat ihmiset) loistivat hymyt kasvoillaan kun he olivat niin suosittuja, että pääsivät heti ensimmäiseksi joukkueeseen. Viimeiseksi jäi luokan pullea tyttö. Kaikki pyörittelivät silmiään ja huokailivat pettyneesti, kun hän taapersi oman joukkueensa riveihin. Meitä ärsytti myös se, kuinka tosissaan urheilu otettiin. Me hävittiin ton takia! Olisit ottanut sen pallon kii! Sun syy et me hävittiin! Ja opettaja myönteli mukana. Koululiikunta ei missään vaiheessa ollut rentoa pelaamista mukavassa seurassa. Se oli pilkan ja ivan täyteistä joukkueen parhaiden määkinää siitä, kenen takia hävittiin ja kuka oli ihan paska. Kun minut tai tämä sukulaissieluni, paras ystäväni valittiin viimeisten joukossa tuuletimme ja ojentelimme käsiämme voitonriemuisesti. Kun meille huudettiin, että sun takia me hävisimme, sanoimme vain takaisin että totta kai, kun hävisimme tahallamme. Lällällää. Kaikilla lapsilla ei kuitenkaan ole yhtä hyvä itsetunto ja kaikki eivät voi olla ottamatta itseensä siitä, että heidät aina valitaan viimeisenä. Ei tietenkään. Olen hyvin vakuuttunut siitä, että tämänpäiväinen ärsytyskynnykseni ja kykenemättömyyteni liikuntaa kohtaan juontavat juurensa sieltä ala-asteen jääpallopeleistä saakka. Ennen koulua en ole inhonnut urheilemista. Mitä nyt välillä ärsytti, kun isä liimautui ruudun ääreen katsomaan urheilua mikrossa lämmitetty makkara ja kylmä olut seuranaan. Aina silloin, kun minä olisin halunnut katsoa Väiski Vemmelsäärtä videolta. Tarja, ole siis järkevä ja mieti lasten tulevaisuutta. Tällainen saamaton, laiska nahjus, joka ei kykene juoksemaan edes sataa metriä, minusta tämän kaiken pakottamisen, angstaamisen ja jokaviikkoisen pesäpallon peluun jälkeen kuoriutui. Tähän loppuun vielä Discordance-o-meter elikkä ristiriitaisuusmittari. Poikaystäväni katseli joku päivä huonettani ja totesi, että olisi todella vaikea arvata millainen ihminen minun huoneessani asuu. Huoneestani ei kuulemma saa millään yhtenäistä kuvaa luonteestani. Ja miten voisikaan saada! Prinsessamekko riippuu iloisesti kaapin ovessa rusetein koristellulla henkarilla, vieressä keskeneräinen pastellityö joka esittää synkkäilmeistä Edgar Allan Poea. Elvis- ja Marilyn-tauluja sängyn päädyssä. Peilin päällä huonetta koristavat vaaleanpunaiset, hileillä silatut keijun siivet ja taikasauva. Ikkunoissa riippuvat syvän violetit verhot tuovat mieleen dramatiikan, talven ja barokkimaisen eleganssin. Pöydällä lojuu yhtä filosofista kantaa edustava teos, LaVeyn Saatanallinen Raamattu. Lattialla on kasa vaatteita: siniset pillifarkut, mustat 50-luku-tyyliset korkokengät ja valkoinen pitsipaita. Hello Kitty-koulutarvikkeet odottavat reppuun pääsyä kirjoituspöydällä. Kuulostaapa kummalliselta ja ristiriitaiselta. Aivan kuin huoneessa asuisi useita henkilöitä yhden sijaan. Päivä päivältä tulen vakuuttuneemmaksi, että niin täällä tosiaan asuu. Oudointa on, että kaikki tavarani ovat aivan sovussa keskenään, eikä huone näytä yhtään pahalta vaan pikemminkin hyvin harmoniselta. Saatanalliset Raamatut ja pinkit keijunsiivet eivät riitele keskenään ollenkaan. Hei, olen 20-vuotias yliopisto-opiskelija ja tässä ovat koulutarvikkeeni ja pemoleluni. Kuvassa myös yksi lempikirjani, E.A Poen Kootut kertomukset sekä Anton Szandor LaVeyn filosofinen teos.
Kuvassa Facebook-nettisivuston sovellus, My Sandbox. Tänne saa kerätä kaikenlaisia kuvia julkkiksista, ruuista, vaatteista, eläimistä ja kaikesta mahdollisesta, jotka omiin kiinnostuksen kohteisiin ja mieltymyksiin lukeutuvat. Minun hiekkalaatikkoni näyttää siis tältä.  En ole yksioikoinen ihminen. Ja sanottakoon vielä tämä, ennen kuin kukaan kauhistelee ja ehtii leimata minut murhatun vauvan rasvaa mustan magian tarkoituksiin keitteleväksi paholaisen palvojaksi. Omistan LaVeyn Saatanallisen Raamatun. Ostin sen Suomalaisesta kirjakaupasta. Olen kiinnostunut erilaisista filosofioista ja filosofiasta yleensäkin. Omistan myös muiden filosofien tekstejä runsaan määrän sekä kirjasarjaa, jossa suuret filosofit esittäytyvät kukin omassa kappaleessaan. Satanismi.net-sivusto kirjoittaa: "Satanismi on kaukana kristillisen kirkon ja sensaatiohakuisten journalistien paljon puhumasta saatananpalvonnasta, joka on puolestaan perua kristillisestä demonologiasta ja kauhuelokuvien synkästä maalailusta." Menkääpä kyseiselle sivulle, jos kiinnostaa tietää enemmän, mistä satanismissa on kyse. |
Kirjoittaja
All that we see or seem is but a dream within a dream. -Edgar Allan Poe **
Elämästä ja ajatuksista, musiikista ja kirjallisuudesta, tyylistä ja taiteesta. Rakkaudesta, Kuolemasta ja kaikesta siltä väliltä.
 
~*Today*~
I feel the same way about disco as I do about herpes.
-Hunter S. Thompson Kuka on Lenore?
20-vuotias metallimusiikkia rakastava blondi. Pitää auringosta, eläimistä, vaatteista, filosofoinnista, persoonallisista ja luovista ihmisistä, taiteesta ja suklaasta. Harrastaa joogaa ja lenkkeilyä koiran kanssa.
Lenore right now
Kuuntelee: Ramonesia Elämänkatsomus
Ei kuulu mihinkään uskontokuntaan, mutta buddhalainen ja hindulainen ajattelutapa lähinnä omia arvoja. Vegetaristi. Feministi. Individualisti. Eskapisti. Hedonisti. Uskoo ikuiseen elämään (tai ainakin mielenrauhansa vuoksi yrittää).
Blogini löytyy myös
Upea sivupohja täältä:
Kävijälaskuri (asennettu 26.12.2007)
Lenoren taidetta
Lenore prefers real gentlemen (and has found hers already)
Otsikko kertoo jo yhden asian. Muuten miesihanne aika häilyvä käsite - Lenore on viimein tajunnut, että ensinnäkään ulkonäöllä ei oikeasti ole väliä (ellei nyt aivan Mr. Lordilta tai vastaavalta näytä!). Se ihminen, jota rakastaa, näyttää hyvältä kuitenkin. Yleensä sanotaan, että ulkonäköön ihastutaan, sisimpään rakastutaan. Lenore kuitenkin ihastui heti siihen sisimpään, koska vietti nykyisen poikaystävänsä kanssa niin paljon aikaa ennen, kuin alkoi seurustella tämän kanssa. Ensin tutustui, sitten ihastui.
Kuitenkin jos puhutaan Lenoren miesihanteesta, voi sitä kuvailla yhdellä sanalla: persoonallinen. Luovat ihmiset, erityisesti kitaraa soittelevat ihanat miehet (varsinkin kun he soittavat hänelle!) saavat sydämen pamppailemaan. Luonnetta pitää olla - kiltteys, romanttisuus, älykkyys ja luovuus kunniaan. Myös kyky mukautua allekirjoittaneen oikulliseen luonteeseen on erittäin suositeltavaa. ;) I heart Art
**Taiteilijat, joiden työt tuovat suuria ajatuksia ja tunteita: Salvador Dalí, Hugo Simberg, Albert Edelfelt, Akseli Gallen-Kallela (huomannette, että Suomen kultakauden taiteilijat ovat eritoten mieleeni.)**
**Kirjailijat, joiden teokset saavat luovuuden pursuamaan: Edgar Allan Poe, Charles Bukowski, Mika Waltari, Franz Kafka, Gabriel García Márquez, Lewis Carroll (ah, ihana Alice in Wonderland!)** **Elämää suuremmat elokuvat väsäävät: Hayao Miyazaki, Quentin Tarantino** Näitä tulee seurailtua:
|
